Tanskan pääministeri Lars Løkke Rasmussen ilmoitti tiistaina, että maan seuraavat kansankäräjävaalit pidetään noin kuukauden kuluttua, 5. kesäkuuta. Maan poliittinen kulttuuri on mielenkiintoinen, sillä sen puolueet ovat Suomesta poiketen järjestäytyneet kahteen poliittiseen blokkiin, jotka ovat pääpiirteittäin sitoutuneet tukemaan yhteisiä poliittisia tavoitteita. Toinen on oikeistolainen "sininen blokki", jonka suurin puolue on pääministeri Rasmussenin johtama Venstre. (Nimen suora käännös on erikoisesti Vasen. Tämä johtuu siitä, että puolue perustettiin 1800-luvulla vasemmistoryhmittymien yhteenliittymänä ennen kehittymistään keskustaoikeistolaiseksi puolueeksi.) Toinen taas on vasemmistolainen "punainen blokki", jonka suurin puolue on Mette Frederiksenin johtamat sosialidemokraatit.
Suomen eduskuntavaalien jälkeisiä viikkoja hallitsi pohdinta siitä, saadaanko maahan seuraavaksi hallitukseksi sinipuna, punamulta, vaiko kenties peruspuna. Siinä, että varsin erilaiset puolueet kykenevät yhteistyöhön, on toki puolensa, mutta äänestäjien kuluttajansuojan kannalta järjestelmä on ongelmallinen. Jos äänestää vaikkapa keskustaa, puolue voi mennä hallitukseen tukemaan sekä oikeisto- että vasemmistohallitusta! Hallituskokoonpanot ajaisivat varmasti toisistaan radikaalisti poikkeavaa politiikkaa, mutta sitä, kumpaa kokoonpanoa keskustalle annetulla äänellä tulee tukeneeksi, ei voi äänestäjä tietää. Kokoonpano riippuu yksinomaan siitä, miten puoluejohto päättää taktikoida hallitusneuvotteluissa. Tanskassa tällaista huolta ei ole. Jos äänestää punaisen blokin puoluetta ja punainen blokki saa yhteensä enemmän ääniä kuin sininen blokki, pääministeripuolue on punaisen blokin suurin puolue ja hallitusta tukevat punaisen blokin pienemmät puolueet.
Poliittiset järjestelmät elävät ja kehittyvät. Tanskankin blokkijärjestelmä kehittyi juuri Suomen kaltaisesta, erilaisten puolueiden yhteistyön mahdollistavasta järjestelmästä. Viime vuosina on ollut havaittavissa varhaisia merkkejä siitä, että Suomeenkin voisi tulevaisuudessa syntyä kaksi tanskalaistyylistä, kilpailevaa poliittista blokkia.
Ja juuri tämä tekee RKP:sta sekä useasti auringonlaskun puolueeksi haukutusta keskustasta Suomen tulevaisuuden vaikutusvaltaisimmat puolueet.
Ensimmäinen merkki on keskustan kuihtuminen. Suomessahan on perinteisesti ollut kolme tasavahvaa, suurta puoluetta: keskusta, kokoomus ja sosialidemokraatit. Tupu, Hupu ja Lupu. Vaalimatemaattisista syistä kaksi kolmesta puolueesta on aina hallituksen muodostaakseen joutunut tekemään yhteistyötä pelatakseen kolmannen pois. Yhteistyön luonne on kuitenkin muuttunut aina kulloisenkin poliittisen tilanteen mukaan: 1900-luvulla on nähty sekä punamultaa, sinipunaa että porvarihallitusta.
Aika ei ole keskustan liittolainen. Maakuntien tyhjentyessä keskustan on äärimmäisen vaikeaa pysyä suurena puolueena, ja kaukana ovat ne ajat, kun puolue tahkosi vaali toisensa jälkeen 22–24 prosentin tuloksia. Juha Sipilän johdolla vuonna 2015 saavutettu 21,1 % tulos on nähtävä poikkeamana historiallisesta trendistä, joka johtui poikkeuksellisen vahvasta ja epäkeskustalaisesta johtajasta sekä optimaalisista olosuhteista. Tänä keväänä keskusta romahti keskisuureksi puolueeksi 13,8 % tuloksella, ja on erittäin vaikea nähdä sen ponnistavan entisiin korkeuksiinsa Antti Rinteen apupuolueen asemasta.
Toinen merkki on jäljelle jäävien perinteisten suurten puolueiden, kokoomuksen ja sosialidemokraattien, eriytyminen toisistaan. Kyllähän nämä kaverukset 1990-luvulla yhteistyöhön pystyivät, kun puolueita yhdisti unelma Euroopasta, ja laman loputtua talouskasvukin vaikutti rajattomalta. Yhteinen talouspoliittinen sävel oli helppo löytää, kun kakku vaikutti kasvavan tulevaisuudessakin.
Viimeisin sinipunahallitus päättyi katastrofiin. Kataisen-Stubbin hallituksesta tuli loppuvaiheissaan niin toimintakyvytön, että sinipunasta tämän kevään hallitustunnusteluissa edes vakavissaan keskusteltu. Sosialidemokraattien ja kokoomuksen talouspoliittiset ohjelmat eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Aloittaako hyvinvointivaltion asteittainen purkaminen vai pitääkö se kiinni hengityskoneessa vaikka väkisin? En tiedä, millaisen hallituksen Suomi saa keväällä 2023, mutta vahva veikkaus on, ettei se ole ainakaan sinipuna.
Kolmas merkki on se, että puolueet ovat alkaneet sulkemaan toisiaan puhtaasti yhteistyön ulkopuolelle. Vuonna 2011 Jyrki Katainen otti vasemmistoliiton mukaan hallitukseensa (vaikka puolue hallituksen kolme vuotta myöhemmin jättikin). Tänä keväänä puolestaan useat kokoomuksen kansanedustajat sanoivat suoraan, ettei vasemmistoliitto samaan hallitukseen kokoomuksen kanssa mahdu. Antti Rinne (suorasti tai vähemmän suorasti) puolestaan sanoutui irti hallitusyhteistyöstä perussuomalaisten kanssa, myötäillen osittain demarien entistä kaupunkilaisempaa ja liberaalimpaa nuorta siipeä. (Kyllä, nuoria demareitakin on olemassa.) Myös vihreät ja vasemmistoliitto ilmaisivat, että hallitusyhteistyö perussuomalaisten kanssa olisi mahdotonta. Perussuomalaisten suunnalta kuului kaikuna kahdelle edellämainitulle puolueelle samanlainen viesti.
Harvoin meille on ollut tulossa yhtä selkeän vasemmistolaista hallituskombinaatiota, kuin demareiden, vihreiden, vasemmistoliiton, keskustan ja RKP:n muodostama kansanrintama. Ja harvoin meillä on myöskään ollut yhtä selkeän oikeistolaista oppositiota, kuin kolmikko kokoomus, perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit.
Tällä hallituskaudella saatetaan kylvää siemenet vasemmistolaiselle "punaiselle blokille", jonka kovan ytimen muodostavat sosialidemokraatit, vihreät ja vasemmistoliitto; sekä vastaavasti oikeistolaiselle "siniselle blokille", jonka kovan ytimen muodostavat kokoomus, perussuomalaiset ja kristilliset.
"Punaisen blokin" yhteistyöhän sujuu jo nyt aivan mallikkaasti! Sipilän hallituksen aikana kolme puoluetta esiintyivät usein yhteisenä oppositiorintamana kritisoiden milloin mitäkin hallituksen toimia. Yhteistyötä helpottaa entisestään sosialidemokraattien "työväensiiven" vähittäinen valuminen perussuomalaisiin. Uskon myös, että sosialidemokraattisen puolueen 1. varapuheenjohtaja Sanna Marinin valinta puolueen seuraavaksi puheenjohtajaksi liimaisi kolmikkoa yhteen entisestään. Marinhan on kertonut, että ennen päätymistään sosialidemokraatteihin hän harkitsi myös vasemmistoliittoon ja vihreisiin liittymistä.
"Sinisen blokin" rakkaudessa on merkittävästi enemmän ryppyjä. Perussuomalaisessa puolueessa on kuitenkin Timo Soinin jälkeisellä ajalla ollut havaittavissa selkeä siirtymä talousoikeistolaisempaan suuntaan, ja kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo sanoikin, että oppositiossa puolueet löytävät toisensa helpoiten juuri talouskysymyksissä. Kokoomusta ja perussuomalaisia luonnollisesti hiertää myös eurooppapolitiikka. Yhteistyö saattaa kuitenkin pitkällä aikavälillä muodostua välttämättömäksi juuri siitä syystä, että porvarillisen enemmistön muodostaminen eduskuntaan on muuttumassa matemaattisesti mahdottomaksi ilman perussuomalaisia. Realpolitik. Kannattaa kiinnittää huomiota kokoomuksen seuraavaan puheenjohtajavalintaan: sekä Antti Häkkäsen että Elina Lepomäen valinta lähentäisi puolueita ideologisesti. Vahvasti eurooppamyönteinen Kai Mykkänen puolestaan olisi todennäköisesti avoimempi sinipunan kaltaisille ratkaisuille, ja voisi näin ollen torpedoida orastavan blokkipolitiikan synnyn.
Kolmen oppositiopuolueen keskinäistä dynamiikkaa tulevalla vaalikaudella kannattaa seurata. Mikäli kehitys blokkien muodostumista kohti jatkuu, väliinputoajiksi jäävät edellämainittu keskusta ja tietysti RKP. Se, kumpaan blokkiin puolueet lopulta asemoisivat itsensä, määrittäisi blokkien voimasuhteet.
RKP on perinteisesti ollut oikein hyvää pataa kokoomuksen kanssa. Tottahan keskimäärin suhteellisen hyvätuloisen ruotsinkielisen kansanosan edunvalvonta useasti sattuu olemaan linjassa kokoomuksen tavoitteiden kanssa. Toisaalta RKP on myös pyrkinyt profiloitumaan sosiaaliliberaaliksi ja eurooppamyönteiseksi voimaksi: selkeä konflikti perussuomalaisten kanssa, puhumattakaan kielipolitiikasta. Jos on pakko veikata, RKP saattaa jopa olla hieman kallellaan nivoutumaan osaksi "punaista blokkia". Puolueen vaa'ankieliasemaa alleviivaa sen siirtyminen keskelle eduskunnan uudessa istumajärjestyksessä.
Keskustan tulevaa kehitystä on vaikeampi ennustaa. Nythän puolue vaikuttaa olevan matkalla Antti Rinteen punamultahallituksen tukipuolueeksi. Kokoomusyhteistyö vaalikaudella 2015–2019 imi puolueen kuiviin kuin vampyyri, ja keskustavaikuttajien keskuudessa on vankka usko siihen, että puolueen kannattajakunta kaipaa vasemmistolaisempaa talouspolitiikkaa. Toisaalta keskustassa on kiistatta myös sosiaalikonservatiivinen elementti, vaikka se hieman taustalle onkin viime vuosina kätkeytynyt. Voidaan perustellusti väittää, että keskustan kenttä on konservatiivisempaa kuin vaikkapa kokoomuksen kenttä.
Ruotsin keskustapuolue on kärsinyt samasta dilemmasta. Kuten Suomen Keskusta, myös ruotsalainen sisarpuolue on aikoinaan saavuttanut jopa 25 prosentin vaalituloksia. Sittemmin puolue kuitenkin kutistui noin 6–8 % eturyhmäksi ja nivoitui osaksi Ruotsin oikeistoblokki Allianssia. Samalla puolue kuitenkin otti vahvasti sosiaaliliberaalin linjan keskustajohtaja Annie Lööfin johdolla. Tästä syystä yhteistyö ruotsidemokraattien kanssa oli puolueelle liikaa, ja vuoden 2018 vaalien jälkeen puolue siirtyi tukemaan Stefan Löfvenin vasemmistoblokin hallitusta, jonka jotkin linjaukset tosin sotivat selkeästi keskustapuolueen aiempia linjauksia vastaan. Suomen Keskustalla voi olla edessään samantapainen identiteettikriisi. Myös keskustan tulevaa puheenjohtajavalintaa kannattaa seurata puolella korvalla. Antti Kaikkosen johdolla puolue olisi kenties aavistuksen taipuvaisempi "sinisen blokin" osaksi kuin Katri Kulmunin johdolla.
Blokkipolitiikan synty Suomessa ei ole kiveen kirjoitettu, mutta mikäli orastavat merkit vahvistuvat entisestään, auringonlaskun puolue keskustalle ja neljän prosentin kielipuolue RKP:lle avautuu mahdollisuus määrittää Suomen poliittiset voimasuhteet vuosikymmeniksi eteenpäin.