Eduskunnan kirjaston takahuoneessa avasin Perussuomalaisten 37 hengen eduskuntaryhmän ylimääräisen kokouksen tasan vuosi sitten 13.6.2017 klo 13. Paikalla vain 15 edustajaa. Missä muut? Ihmettelimme ja odotimme. Ei päätösvaltaa.
Pian sisään marssi 20 edustajan joukko. Jokainen iski pöydälle eteeni A4:n. "Eroan ryhmästä", lausui jokainen ponnekkaasti.
Suunnitelma oli tehty edellisinä päivinä. Juonessa mukana jopa valtakunnan ylin poliittinen johto. Näin se meni.
Kokouksessa kirjautin eronneet pöytäkirjaan ja totesin kokouksen lailliseksi ja päätösvaltaiseksi.
Vajaan 15 sekunnin ajan pohdin mielessäni, mitä teen. Selväksi tuli, että en eroa ryhmästä, johon äänestäjät olivat minut vaaleissa valinneet. Petturiksi kesken vaalikauden en ala.
Seuraavaksi ilmoitin, että en jatka ryhmän puheenjohtajana. Vain 40 päivää aiemmin olin selvin numeroin tullut siihen valituksi. Värikäs ja vauhdikas ryhmäjohtajuus päättyi. Miksi?
Ryhmän puheenjohtajan selän takana oli käyty rumaa ja ala-arvoista peliä. En pettynyt siihen, että minua ei ollut kysytty loikkarien joukkoon, vaan siksi, että ryhmä oli tuhottu ryhmän johtajalle kertomatta. Jopa pääministeri oli soittanut minulle edellisenä päivänä klo 16.43, mutta ei kertonut, mitä olivat johtamalleni ryhmälle tekemässä.
Luottamus romahti moneen suuntaan.
Illan suussa oli lentonäytös ja ennen kuulumaton poliittinen teatteriesitys.
Oleellinen muutos hallituspohjassa ei merkinnyt mitään. Kolmijalkaisen hallituksen yksi jalka oli katkennut tyngäksi. Sillä jatkoivat horjuen. Kansa oli ihmeissään. Kansanvalta kadoksissa. Laillisuuden rajoilla edettiin.
Jyväskylässä valittu uusikaan puoluejohto ei ollut puhdas ja täydellinen. Puutteita ei meistä kenestäkään puutu. Demokratiaa parempaa mallia ei ole keksitty. Puoluekokouksissakin se toimii. Perussuomalaisilla jopa paremmin kuin muilla. Jäsenet päättävät suoraan. Valitsevat myös johtajansa. Näin tapahtui Jyväskylässäkin 10.6.2017. Kukaan ei ole osoittanut yhtään todistetta vilpistä tai kaappauksesta. Ei kukaan.
Mitä sanoisin hallituspuolueista nyt?
Kokoomuksen ylimielisyys ja muiden yläpuolelle asettuminen ei yllättänyt. Karhealla kansan äänellä puhuva ja sen syvien rivien etuja ajava puolue saastuttaa. Porvarien rinnalla väärä viiteryhmä, kuten nykyisin puolueitakin luonnehditaan.
Mutta Keskusta. Se hämmästyttää. Tyrmistyttää. Odotin entiseltä maalaiskansan liikkeeltä arvokasta ja avointa käytöstä. Demokratian kunnioittamista. Ex-kunniapuheenjohtaja on luokitellut nyt jo entisen puolueensa "cityliberaalien" valtaamaksi. Ei liene täysin väärässä. Suvaitsevaisuus ja liberaalius ovat nykyaikaa. Siihen ei vain aina sisälly suvaitsevaisuutta.
Kolmas hallituspuolue elää omaa niukkaa elämäänsä vaaleja peläten. Elintila on ahdas. Muutkin voimavarat ohuet. Kansa päättää kohtalon. Hyvä niin.
Tämä 13.6. voitaisiin julistaa kansanvallan häpeäpäiväksi. Kunnioitettu valtiomies Kalevi Sorsa lanseerasi vuonna 1992 aloitetun kansanvallan päivän vieton. Kansanvaltaa valitettavasti meillä on enää ohuesti. Vuosi sitten se koki uuden romahduksen.
Lopuksi.
Vuosi sitten petyin. En omaan kohteluuni. Muiden menettelyihin. En ole katkera. Olen saanut valtavasti valtakunnan politiikassa 30 vuoden aikana. Olen syvästi kiitollinen. Jatkuu.
Timo Soini kysyi minulta kevään 2015 hallitusneuvottelujen aikana, minkälaisiin tehtäviin olisin käytettävissä. Vastaisin, että en puhemieheksi enkä ministeriksi. Edustaminen ei kiinnosta yhtään. Vaikean ajan ministeriydestä tarpeeksi kokemusta. Nuorempien aika. Olen mieluummin ryhmän "kokemusasiantuntija" pitkän urani ja korkean ikäni perusteella. Näin vastasin.
Jossakin jutussa ja kirjassa on väitetty minun "vehkeilleen" kesällä 2016 täällä kirjoittamassani blogikirjoituksessa. Arvelin tuolloin, että Timo Soini luopuu lähiaikoina puheenjohtajuudesta. Pohdiskelin seuraajaehdokkaita. Mainitsin useita nimiä. Myönteisesti ja tasavertaisesti. Se ei ollut "vehkeilyä", vaan normaalia spekulointia. Joten se siitä.
Elämä on peräti mielenkiintoista. Poliitikon elämä on joskus enemmän kuin mihin superlatiivit yltävät.
Kiitos!