Viime päivien tapahtumat – jälleen kerran – hallituspuolue Perussuomalaisten parissa ovat saaneet lähes koko Suomen typertymään kaikessa omituisuudessaan. Tuntuu siltä, että PS-konklaavilla ei ole pienintäkään aikomusta ymmärtää edustavansa hallituspuoluetta, jonka jokaiset sanomiset ja tekemiset punnitaan ankarimman mukaan. Tämä ankara tarkastelu on normi missä tahansa maassa, joka edustaa länsimaista demokratiaa.
Abnormia edustaa se, että mitkään töppäilyt ja suoranaiset hyökkäkset laillista demokratiaa vastaan eivät johda mihinkään, edes hallituspuolueen osalta. Tässä riittää pohdittavaa kaikille suomalaisille puolueille, jotka ovat saaneet maistaa hallitusvaltaa. Mutta erityisesti nyt vaikuttaa siltä, että aiheet tälle pohdiskelulle ovat suuremmat kuin koskaan Suomen poliittisessa historiassa.
Erottamisten, pakon edessä eroamisten, vakavien varoitusten, julki tulleiden sisäisten painostusten sekä mustien listojen laatimisten mittakaava hipoo jotakin sellaista, mikä ei voi olla heijastumatta koko suomalaisen yhteiskunnan ilmapiiriin ja hallituspuolueissa koettuun toimintakulttuuriin. On kenties syytä pysähtyä, kun pääministeripuolueenkin sisältä kantautuu arkaa kritiikkiä saman pelkoa ja kauhua herättävän poliittisen taudin leviämisestä. Oireet median itsesensuurista kaiken nähdyn ja kuullun edessä ovat omiaan korostamaan tilanteen vakavuutta. Hoviselittäjien sekaviksi ja mitäänsanomattomiksi käyvät soperrukset yrittävät epätoivoisesti sovittaa tavatonta tavanomaisiin selitysmuotteihin, siinä kuitenkaan onnistumatta.
Runsailla keskinäisillä kehuilla kuorrutettu Sipilän-Soinin-Stubbin hallitusyhteistyö ei nykyisessä tilanteessa näyttäydy kovinkaan hehkeältä. Julkikuvaa ovat vauhdilla maalanneet uusiksi maalarit, joiden poliittisia erivapauksia nauttivaa Sudenpesää kiinnostaa oman ehdottoman vallan kahvassa kiinni pysyminen, ei muu. Jälki on perin kyseenalaista ja etsii vertaistaan totalitarismin perinteitä vaalivasta ”rakkaasta” itänaapuristamme tai niistä Euroopan maista, missä laillisen demokratian ihanteet ovat matkalla kohti unholaa – jälleen kerran.
Kehut ovat muuttuneet vaikenemiseksi. Tässä on vain ”pienehkö” poliittinen ongelma. Nimittäin, vaikeneminen nähdyn ja kuullun edessä voi muuttua jossakin vaiheessa kohtalokkaaksi käyväksi osallisuudeksi. Näin saattaa vaivihkaa käydä äänestäjien ja kannattajien silmissä.
Aikovatko Sipilä ja Stubb vielä kauankin haistella PS-konklaavin iäti mustia savukaasuja?
Ei kait terveellä pohjalla oleva hallitusyhteistyö kaadu rehtiin ja avoimeen sisäiseen kritiikkiin?
Jos PS-konklaavia ei kritiikki miellytä, se voi aina turvautua esimerkiksi puolueesta erottamiseen, vaikka erotettava ei siihen kuuluisikaan.
Päivitys 29.10.2015, klo 19:10:
- Timo Soinin ploki, "Anarkorasismia ja Murajan mambojumbo", 25.10.2015