Kurkistan tässä blogikirjoituksessani hallituskumppanin aittaan ja rohkeasti veikkaan, että elinkeinoministeri Katri Kulmuni Meri-Lapista vie Kepun pj-kisan ensi viikonloppuna Kouvolassa.
Hiime viikolla julkaistu Marko Junkkarinanalyysi (HS 29.8.) vahvisti omaa intuitiivista tuntumaani tilanteeseen tuomalla kepulogista tuntemusta tilanteeseen: Jos vanhoillislestadiolaiset ovat tehneet ryhmäpäätöksen Kulmunin hyväksi, se on jo iso askel kohti voittoa. Toinen keskeinen tekijä on, jos Itä-Suomesta "Virran viisaan" Seppo Kääriäisen taustavoimat tosiaan tekevät hänelle töitä.
Ex-pääministeri Juha Sipilän poistuttua takavasemmalle Keskustan asiainhoitajan aseman omaksunut puolustusministeri Antti Kaikkonen on vahvoilla eteläisemmässä Suomessa, mutta muiden puolueiden vahvat alueet ovat Kepulle periferiaa ja päin vastoin: Keskustan voima elää vähäväkisillä seuduilla, joilla muut puolueet ovat heikkoja.
Oma ajatukseni lähti kuitenkin siitä, miksi näin on. Kaikkonen on suhteellisen nuoresta iästään huolimatta jo vanha sotaratsu nykypolitiikan mittapuulla: valtakunnanpolitiikassa mukana vuodesta 2003 lähtien ja toiminut Keskustan ek-ryhmän puheenjohtajana osaltaan Sipilän hallituspolitiikan takuumiehenä. Samassa roolissa hän luotsasi myös Keskustan vaalitappiosta Rinteen hallitukseen. Kaikkonen on väsähtänyt, hallituspeleissä ja Nuorisosäätiökohuissa ryyvettynyt status quo -mies tilanteessa, jossa Keskustan kenttä janoaa muutosta ja arvopohjaista reformia.
Sitä tarjoaa tässä tilanteessa Kulmuni, joka on samaan aikaan Kepun vanhoilta vahvoilta tukialueilta ponnistava perinteisiä keskustalaisia aluepolitiikan ja konservatiivisten arvojen kaltaisia teemoja esilläpitävä tahtopoliitikko, mutta myös nuori ja uusi toimija, jolla ei ole 2015 eduskuntaan riviedustajaksi nousseena suuria tahroja kilvessään hallituspolitiikasta tai epämääräisistä suhmuroinneista. Nyt painava elinkeinoministerin salkku luo Kulmunille uskottavuutta, vaikka samalla hän hyötyy siitä, että oli yksi Keskustan eduskuntaryhmän näkyvimpiä hallitukseen menon epäilijöitä. Kulmuni on se moraalisesti kirkastava Orleansin Neito, jota Keskustan kenttä kaipaa samaan aikaan paradoksaalisesti uudistamaan puolueen ja palauttamaan sen juurilleen Kaikkosen edustaman cityliberalismin tuhoisista seikkailuista.
Eri asia tietenkin on, kykeneekö Kulmuni lunastamaan hänen varaansa lasketut odotukset. Viime vuosina omat joukot ovat nostaneet puolueensa johtoon useamman ihmisen, joista on kannattajien keskuudessa povattu suuriin voittoihin johdattavaa messiasta. Touko Aallon, Alex Stubbin ja Antti Rinteen joukosta ainoastaan Rinne on edelleen paikallaan, eikä hänenkään taivaltaan SDP:n puheenjohtajana Suomen pääministeriksi voida kuvata mitenkään helpoksi, pikemminkin "ankarien vaikeuksien kautta voittoon" -tarinaksi.
Tästä blogauksesta alkaa blogisarjani, jossa käyn läpi Suomen poliittisen kentän merkittävimpien puolueiden sisäisiä asetelmia parhaan tietoni mukaan. Seuraavaksi käsittelyvuorossa ovat opposition johtajuudesta kamppailevat Kokoomus ja Perussuomalaiset, sitten hallituksen kolmospuolue Vihreät ja päätän sarjan omaan lempimyrkkyyni, pääministeripuolue SDP:hen. Julkaisen blogit maanantaisin ja torstaisin, eli Kokoomus-analyysista pääsee nauttimaan torstaina 5.9.