Olen saanut olla mukana työryhmässä, joka pohtii keskustan linjauksia perusturvan uudistamiseksi. On tietysti mukavaa olla ikään kuin asioiden ytimessä pohtimassa tulevaisuutta ja olemassa olevan järjestelmän kehittämistä, mutta minulle on herännyt joitain kysymyksiä hallinnon, tutkimuksen ja politiikan välisestä suhteesta, joita haluaisin pohtia.
Työryhmässä nousee esille epäsuhta sosiaalipolitiikan ja taloustieteellisen tutkimuksen välillä. Taloustiede on onnistunut paaluttamaan joitain lähtökohtia niin syvälle poliittiseen kulttuuriin, ettei niitä juuri kyseenalaisteta. Tällainen lähtökohta tulee esille keskustelussa siitä, että sosiaaliturvan pitäisi ”kannustaa työntekoon”. Tämä kannustaminen tarkoittaa taloustieteen näkökulmasta sitä, että sosiaaliturvaetuuksien pitäisi olla matalampia kuin matalimmat palkat työmarkkinoilla. Työllisyyttä puolestaan voidaan lisätä tästä näkökulmasta alentamalla sekä matalimpia palkkoja, että sosiaaliturvaa.
Tätä ”totuutta” on noudatettu ja iskostettu kohta kolmekymmentä vuotta kansainvälisesti ja Suomessa. Puolueet ovat ottaneet sen lähtökohdakseen, oikesto riemulla ja vasemmisto hieman epäröiden. Samalla sosiaalipoliitikot vaalivat objektiivisuuttaan, eli he eivät halua kertoa päättäjille ainakaan kovin yksityiskohtaisesti, miten hyvinvointia voitaisiin lisätä sosiaaliturvan avulla. Valtionhallinnolla on hieman samankaltainen asenne - lukuunottamatta Valtiovarainministeriötä, joka edustaa täysin rinnoin taloustieteellistä näkökulmaa.
Eli taloustiede kertoo meille, miten talouskasvua ja työllisyyttä pitäisi lisätä. Seurauksena eriarvoisuus lisääntyy. Samalla sosiaalipolitiikka vaikenee ”objektiivisesti” ja seuraa sosiaaliturvan heikennyksiä etäämmältä, ottamatta kantaa siihen, miten sosiaaliturvaa on muutettu aiemmin.
Sitten meillä on pintatason keskustelu, jossa oletetaan, että kaikki haluavat kaventaa tuloeroja ja pienentää köyhyyttä ja että kaikilla kansalaisilla pitäisi olla oikeus minitoimeentuloon kaikissa elämäntilanteissa. Tällaisessa tilanteessa on todella vaikea tunnistaa mitkä ideat ovat oikeasti ohjanneet sosiaalipoliittisia uudistuksia menneisyydessä.
Juna menee siis kovaa kyytiä taloustieteen viitoittamaa tietä kohti syvenevää eriarvoisuutta. Ensimmäinen askel kohti muutosta olisi tunnistaa ne olettamukset jotka kätkeytyvät tapaamme keskustella perusturvasta ja erityisesti ”kannustamisesta”. Kun toin tämän asian esille työryhmässämme, ihmiset toki varoivat käyttämästä sanaa ”kannustaminen” kyseisessä kokouksessa, mutta valitettavasti ongelma ei ratkea sanoja vaihtamalla. Työryhmässämme olen yrittänyt virittää keskustelua arvoista: minkälaista yhteiskuntaa haluamme sosiaaliturvan uudistamisella rakentaa? Haluammeko lisätä vai tasoittaa toimeentulon riskejä ja tuloeroja? Tällaisen arvokeskustelun käyminen on kuitenkin vaikeaa, koska lähtökohtaisesti kaikki ajattelevat kannattavansa samoja arvoja - eli käytännössä kaikkea mikä kuulostaa hyvältä - kuten vaikkapa tasa-arvoa.
Olen optimistinen sen suhteen, että politiikassa on aina mahdollisuus muutokselle. Haluaisin kuitenkin sanoa, että muutos vaatii työtä ja kykyä nähdä oma osallisuus menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Se vaatii kärsivällisyyttä ja rehellisyyttä ja kykyä keskustella kipukohdista ja vaikeista kysymyksistä ilman että menettää malttiaan tai katkeroituu. Olen tässä kirjoituksessa yrittänyt tuoda esille oman kipukohtani. Olenhan itse sosiaalipoliitikko, joka on joutunut tunnustamaan että taloustiede hallitsee keskustelua aiheesta jota minun kuuluisi tutkia.
Aika näyttää miten Keskusta osallistuu keskusteluun sosiaaliturvan uudistamisesta. Ehkä oma roolini tässä työssä voisi olla juuri vaikeiden kysymysten esiinnostaminen ja niiden avaaminen pientä, suljettua työryhmää laajemmalle piirille.