Seuraava kirjoitus käsittelee Kekkosen ajan jälkeen syntyneet suomalaisen tuntoja.
Kävin viikko takaperin katsomassa Keminmaan Pohjanrannassa itsensä Paavo Väyrysen käsikirjoittaman, ohjaaman ja tähdittämän näytelmän ”Urho ja hänen kisällinsä”, joka kertoo Suomen viimeisen presidentin, Urho Kaleva Kekkosen, sekä Paavo Väyrysen käymistä keskusteluista. Osa näytelmästä sijoittui UKK:n ja Martti Miettusen käymiin keskusteluihin, joita Väyrynen on tietysti rakennellut tietojensa pohjalta taiteellisia vapauksia käyttäen.
Arvosanaksi annan 4/5, maistui Maalaisliitto, mutta ei liikaa kepu. Väyrysen näytelmä oli tietysti asiaan vihkiytymättömälle kuivakkaa politiikan sanastoa vilisevää dialogia, mutta ajan poliittisista kuvioista kiinnostuneelle aika nannaa. Ennen kaikkea oli hienoa nähdä, kuinka Väyrynen osaa vetää 1970-luvulta yhtymäkohtia tähän päivään ilman, että näytelmä muuttuu tolkuttavaksi propagandaksi. Oikeana paljasjalkaisena lappilaisena ostin toki mukin ja kirjan.
Sen enempiä teatterikriitikon aineksia minussa ei ole. Mutta näytelmä pisti miettimään sitä, kuinka Kekkosen perinnölle on käynyt. Suomalaisessa keskustelussa, myös Väyrysen näytelmässä, korostui Kekkosen ulkopoliittinen perintö. Se on aikaa sitten vedetty lokaan elvytetyillä suomettumispuheilla, EU-kumartelulla ja Naton isäntämaasopimuksilla ilman kansalaiskeskustelua tai äänestystä. Vähemmälle huomiolle tahtoo jäädä Kekkosen talous- ja sisäpoliittinen työ ja sen tärvely kaikkien nykyisten eduskuntapuolueiden toimesta.
Kolmatta linjaa kävi Fredikin
Kekkosen talouspolitiikka oli koko lailla samankaltaista kuin ulkopolitiikkakin. Tasapainoilua idän ja lännen välillä. Suomen talous kehittyi sekä yksityisen että julkisen talouden voimin, ja osin tai kokonaan julkisomisteiset yhtiöt loivat teollisuutta, työpaikkoja ja hyvinvointia melko tasaisesti ympäri Suomea. Tätä kutsutaan joko sekataloudeksi tai ns. ”kolmanneksi tieksi”. Suomen talous kasvoi tietysti suurimmalta osin toisen maailmansodan jälkeisen jälleenrakennuksen imussa, mutta merkillepantavasti Kekkosen vaalima talouspoliittinen linja piti huolimatta 1970-luvun öljykriisistä, joka kampesi varsinkin britit aivan eri raiteille. Tuloksena oli hyvinvointivaltio, jossa kaupungistumisaste oli eurooppalaisittain alhainen ja työllisyysastekin melko korkea. Muistettava on tietysti se, että osa maaseudun työttömästä väestä muutti pahimpana aikana Ruotsiin.
Paljoa ei tuosta ole jäljellä. Valtionyhtiöistä on valtaosa myyty, ja valtio on jäänyt passiiviseksi vähemmistöosakkaaksi. Esimerkiksi Kemijärven sellutehdas, joka perustettiin Itä-Lappia elvyttämään, ajettiin alas valtion puuttumatta asiaan sanallakaan. Hauskintahan on se, että tuolloin pääministerinä oli keskustalainen Matti Vanhanen. Ehkä valtio olisi käyttänyt omistajaohjaustaan, mikäli kyseessä olisi ollut saha, Vanhasellahan oli kuuleman mukaan puutavaralle tarve. Esimerkkejä valtion omaisuuden tuhoamisesta on monia, ja olen niitä käsitellyt jo aiemminkin.
Sovittelusta pakottamiseen
Kylmän sodan aikana tyypillistä politiikkaa oli vasemmiston ja oikeiston, siis työn ja pääoman, välinen vastakkainasettelu. Kapitalistisessa lännessä annettiin tämän vastakkaiansettelun rehottaa, sosialistimaissa taas sitä yritettiin poistaa komentotalouden keinoin. Kekkosen Suomessa taas työntekijöiden ja työnantajien välistä ristiriitaa pyrittiin sovittelemaan. Työntekijät saivat palkankorotuksensa, ja työnantajapuolta taas autettiin devalvaatioin. Kekkosta kommunistiksi herjaavat kokoomuslaiset tuppaavat unohtamaan esimerkiksi Urkin suhtautumisen rautatielakkoon 1970-luvulla. Kumpaakaan osapuolta Kekkonen ei suosinut, vaan pyrki korkeaan työllisyyteen ympäri Suomen siinä aika ajoin onnistuen.
Mutta miten tekee nykypäivän Keskusta? Liittoutuu Elinkeinoelämän Keskusliiton kanssa työntekijöitä vastaan uhaten pakkolailla säätää palkkoja alemmas. En oikein tiedä, onko tämä nyt kapitalismia vai kommunismia. Yleensähän palkansaajien sorsimisen voisi yhdistää kovaan kapitalismiin, mutta palkkojen määrääminen lailla kuulostaa Pohjois-Korean meiningiltä. Jos Kekkosen aikana pyrittiin löytämään oikealta ja vasemmalta hyvät puolet, niin Sipilän kepu on kyllä ottanut aivan eri lähestymistavan keskustalaisuuteen.
Aluepolitiikan loppu
Ja sitten se aluepolitiikka. Ajattelin ennen vaaleja, että keskustalaisten vaalivoitossa on hyvää ainakin se, että metsähallitusta tuskin uskalletaan tällä vaalikaudella yhtiöittää, kun kepu yhtiöittämistä oppositiosta niin äänekkäästi vastusti. Mutta mitä vielä – keskusta ajoi läpi yhtiöittämislain käytännössä sellaisenaan. Kekkos-kuvalla ”Lapin puolustaja”-vaalikampanjaa käynyt varakansanedustaja Mikko Kärnä perusteli yhtiöittämistä EU:sta tulevalla hankintadirektiivillä. Yksikään muu EU-maa ei hankintadirektiiviin näin kuitenkaan valmistaudu. Uskoisin, että alkuperäinen Kekkonen ei olisi yhtiöittänyt Lapin metsien hallinnoivaa liikelaitosta noin vain Brysselin selän takaa.
Sipilän hallitukseen yks kaks liikenneministeriksi nostettu ulkomaan-tuliainen Anne Berner puolestaan on nakerrellut valtion rautatieyhtiö VR:ää minkä on ehtinyt, ja maalaillut maanteiden yhtiöittämistä. En jaksa hetkeäkään uskoa, että seitsemän kansanedustajan kokoisen Lapin vaalipiirin äänestäjät saisivat kovinkaan hyvää kohtelua siinä tapauksessa, että maanteitä hallinnoiva yhtiö alkaisi periä tien käytöstä maksua.
Kovin hyvin syrjäseutuja ei kohtele Sipilän hallituksen SOTE-uudistuskaan. Hallituksen kaavailut ”valinnanvapaudesta” tarkoittavat sitä, että syrjäseudun veronmaksaja alkaa rahoittaa helsinkiläisten ravaamista lukuisilla yksityisillä terveysfirmoilla samalla, kun kotikylän terveyskeskus kuihtuu kannattamattomana.
Voi meitä, muita ei voi
Kaukana on siis nyky-kepu keskustalaisuudesta, eikä SMP:n perintökään ole kovin hyvissä käsissä. Muistan Timo Laanisen kertoneen olleensa ”järkyttynyt” kuullessaan Väyrysen päätöksestä perustaa uusi puolue. Peilin edessä ei siis ole käyty. Kekkosen aikana tehty työ on heitetty jo pitkälti hukkaan, ja Sipilän pääministerikaudella, joka on vielä lyhyt, on vauhti vain kiihtynyt. Tältä pohjalta ei Väyrysen päätöksen olisi pitänyt tulla kenellekään järkytyksenä.
Muuten olen sitä mieltä, että Suomen tulee erota EU:sta ja eurosta.