Suomenlinnan tapaturma-aseman sairaanhoitaja keskusteli lounaalla erään konttivirkamiehen kanssa.
- Minä en ymmärrä, miksi tuosta SoTe:sta on tullut Suomessa noin kriittinen juttu, hän sanoi.
- Minä taas ymmärrän oikein hyvin, konttivirkamies vastasi. - Siinä on kyse rahasta. Valtavista rahavirroista. Lähes kaikesta julkisesta rahasta Suomessa.
- Miten niin? sairaanhoitaja kysyi.
- Kaikki muu on pelkkää näpertelyä SoTe:n rinnalla, merkityksettömiä pikkurahoja, konttivirkamies vastasi. - Minun tärkein tehtäväni on suunnitella, miten estämme ihmisiä sairastumasta täällä, sillä sairastuttuaan heistä syntyy hallitsemattomia kustannuksia. Meillä tilanne on toki parempi kuin Suomessa, sillä vakavasti sairaita ei juurikaan ole, joten rahaa ennaltaehkäisyyn on käytettävissä aivan eri tavalla kuin Suomessa. Siellä kustannukset ovat jo karanneet käsistä eikä rahaa riitä siihen ainoaan tärkeään, eli ennaltaehkäisyyn.
- Mutta miten tuo liittyy SoTe-alueiden määrään? sairaanhoitaja ihmetteli.
- Tuossa on kyse siitä, levitetäänkö valtion SoTe-rahat koko maahan vai kaupunkialueille, onko pienillä paikkakunnilla asuvilla oikeus selviytyä hengissä sydänkohtauksista, saada oikea-aikaista hoitoa syöpään, vai onko tämä oikeus vain kaupunkilaisilla. Mitä kauempana potilaista päätöksiä tehdään, sitä helpompaa on vain antaa heidän kuolla. Naapurin tappaminen on paljon vaikeampaa kuin peräkylän aikamiespojan. Jopa 18 aluetta voi synnyttää paljon entistä enemmän väliinputoajia, mutta 12 aluetta on suoraan kuolemanvaara.
- Eli ei tässä ehkä kuitenkaan ole kyse rahasta, vaan ihmisten oikeudesta elää, sairaanhoitaja totesi.
- Molemmista, koska ensimmäinen mahdollistaa jälkimmäisen, konttivirkamies vastasi.