Keskustan vaalitilaisuus houkutteli yllättävän suuren määrän ihmisiä kotikunnan torille. Porukkaa katsellessa tuli mieleen nuoruuden päivät, kun näin ladon seinässä vaalimainoksen, missä oli ehdokkaan kuva ja numero ja vieressä teksti, että ”nyt on Toivon aika”. Vanhaa iskulausetta voi soveltaa vieläkin. Kevättalvella 2019 jälleen kerran on toivon aika. Ehdokkaat toivovat runsasta äänisaalista. Äänestäjät toivovat ehdokkailta hyviä vaalilupauksia. Maaseudun asukas toivoo löytävänsä puolueen, jonka ehdokasta voi äänestää.
Vaalivuonna valtakunnassa vallitsee odottava tunnelma. Kokoomus ja Sdp kisaavat pääministerin paikasta. Mutta kuinka käy keskustan, joka kaappaa sote- ja maakuntauudistuksella (myöh. sotemaku-uudistus) maaseutualueilta päätösvallan maakunnan keskuskaupunkiin ja saattaa maaseutualueet maakuntakeskuksen renkipojan asemaan. Pitäisikö tämä palkita äänellä vaaleissa?
Uudistuksen seurauksena maaseutukunnista häviää työpaikkoja. Työpaikat kasaantuvat maakunnan keskuskaupunkiin. Työntekijät muuttavat työn perässä keskuskaupunkiin ja maksavat veronsa sinne. Maaseutukuntien verotulot pienentyvät, asukasluku vähenee, väestö ikääntyy ja huoltosuhde heikkenee. Opintojen takia pois lähteneistä nuorista entistä harvempi palaa, koska harjoitettu politiikka siirtää työpaikat ja palvelut pois maaseutukunnista.
Juha Sipilän hallituksen kehuma sotemaku-uudistus maistuu pahalle, ja hallitus on muutenkin liian paljon kehunut itseään. Suomessa on useamman hallituksen aikana pyritty parantamaan kilpailukykyä. Vaalikaudella 2007-2011 poistettiin työnantajilta Kela-maksu, lehtitietojen mukaan vaikutus vuositasolla noin 800 miljoonaa euroa, jopa miljardi euroa. Vaalikaudella 2011-2015 laskettiin yhteisövero (yritysten tulovero) 24,5 prosentista 20 prosenttiin. Vaalikaudella 2015-2019 Sipilän hallituksen toimesta saatiin aikaan kiky-sopimus ja pakkolaeilla uhkaamalla saatiin leikattua lomarahaa.
Sipilän hallituksella on omat ansionsa, mutta ovat toisetkin jotain saaneet aikaan. Talouden nousulle on luotu pohjaa useamman hallituksen aikana ja laajemmalla joukolla. Suomen talouden noususta pitäisi antaa kiitosta myös ay-liikkeelle ja palkansaajille, jotka ovat vuosien ajan suostuneet maltillisiin palkankorotuksiin ja viimeksi vielä lomarahan leikkauksiin, sekä pienituloiselle kansanosalle, joka hiljaisesti on sopeutunut maksujen korotuksiin ja leikkauspäätöksiin.
Sipilän hallituksen sotemaku-uudistuksessa valtiovalta antaa maakunnalle rahat palvelujen järjestämiseen. Valtion sanelema maakunnan tiukka rahoitusraami johtaa maksujen korotuksiin ja säästöpäätöksiin. Maaseudun sairaaloita, vuodeosastoja, terveysasemia ja vanhusten palveluasumisen yksikköjä ajetaan alas.
Vanhustenhuollon asiat nostaisin vaalikeskusteluissa asialistan kärkipäähän. Monet poliitikot haluavat panostaa kotihoitoon. Tämä johtaa siihen, että entistä huonokuntoisempia vanhuksia laitetaan kotihoitoon, missä omaishoitajana usein toimii toinen 80-kymppinen vanhus. Pahin tilanne on vanhuksilla, joilla ei ole kotona tai kodin lähellä ketään lähiomaista. Hoivan palvelutuotteena ymmärtävä poliittinen "järki" ei kykene näkemään hoivan ja vaivan vaatimuksia. Kotihoidon henkilökuntaan ei palkata riittävästi työntekijöitä. Vanhuksen koti esitetään yksilöllisen ja aktiivisen elämän ympäristönä, vaikka vanhus olisi liian heikko poistuakseen sängystään. Henkilökuntavajeen vuoksi vanhus pahimmillaan makaa tuntikausia sonnassaan.
Keskustan kannatusta syö sote-palveluiden ylenmääräinen keskittäminen. Tästä ehkä tunnetuin esimerkki on Oulaskankaan sairaalan synnytystoiminta, joka loppui, koska se ei täyttänyt lain ja asetuksen vaatimuksia. Keskusta puhuu lähipalveluista, mutta miksi se ei pääministeripuolueena muuttanut lakia ja asetusta niin, että synnytystoiminta olisi voinut jatkua? Puheenjohtaja Juha Sipilän syksyn 2015 kaavailu kotinsa antamisesta turvapaikanhakijoille myös rasittaa keskustaa. Oulun alueella tapahtuneiden seksuaalirikosten vuoksi rasite vain kasvaa. Keskustan vaalituloksesta totean, että toivossa on hyvä elää, mutta ei pidä olla liian toiveikas.