Laskettelurinne Ranskassa. Tunnen, kuinka suksi lähtee alta. Kipua kädessä, mutta nousen ylös ja saan suksen jalkaan miesystäväni auttamana. Rinne alas ja hissillä takaisin ylös. Kädessä tuntuu jomotusta. Ylhäällä kurkkaan, että onko tullut mustelma. Repeytyneestä hihasta pilkottaa haava aina luuhun saakka. Perkele. Eihän tässä näin pitänyt käydä.
Seuraa matka alas ensiapuun ja helikopterilla lähimpään sairaalaan leikkauspöydälle. Missään vaiheessa kukaan ei kyseenalaista hoitoani.
Ranskankielen opinnoista on jo tovi, eivätkä paikalliset hoitajat ja lääkäri osaa kunnolla englantia. Välillämme on kielimuuri, mutta erotan sieltä täältä rohkaisevia hymyjä ja kannustavia sanoja. Leikkauksen jälkeen minulta kysellään vointia ja tarjotaan kipulääkettä. Sairaanhoitaja mittailee parin tunnin välein verenpainetta ja pulssia.
Sairaalasängyssä maatessani vieraassa maassa ulkomaalaisena, huolen ja huolenpidon keskellä, mieleeni nousee kuntavaalikoneessa esitetty kysymys paperittomien oikeudesta hoitoon. Kysymys tuntuu nyt itse avuttomana maatessani kylmältä, epäeettiseltä ja julmalta.
Kuka tahansa meistä, missä tahansa voi tarvita hoitoa tai joutua onnettomuuteen. Missään vaiheessa kukaan ei kysynyt minulta papereita. Jo keskustelu siitä, että pitäisikö olla papereita vai ei, luo turvattomuutta ja epäluottamusta. Oikeus hoitoon on ihmisoikeus, eikä sitä pitäisi lähteä kyseenalaistamaan.
Suomi on maa, jossa aina on pidetty tärkeänä toisista huolehtimista ja välittämistä. Huolehtiminen ja välittäminen lisää luottamusta, mikä on kansakunnan yhtenäisyyttä ylläpitävä liima. Huolehtiva Suomi on osa sitä suomalaisuuden ideaa ja tulevaisuutta, jota haluan olla edistämässä. Kaikista on pidettävä huolta oli papereita tai ei.