Sunnuntain (24.4.) Helsingin Sanomien artikkeli Juha Sipilän puheenvuorosta keskustan puoluevaltuustossa, herätti kummallisen some-möykän. Mölinän keskiössä oli Sipilän näkemys hajautetun yhteiskunnan tuomasta edusta Suomelle. Etenkin pääkaupunkiseudulla vaikuttavat vihreät ja kokoomuslaiset nauttivan täysin rinnoin moisen näkemyksen repimisestä.
Kun on syntyjään Pohjois-Karjalasta ja kokee olevansa sekä maalainen että kaupunkilainen, lienee sanomattakin selvää, miten paljon sattuu lukea ylimielisiä kommentteja, joissa maakunnat ihmisineen nähdään vain kulueränä. Roskajoukkona, joka tyhmyyttään ja pääkaupunkia kiusatakseen kehtaa jättäytyä pois urbaanista kehityskulusta ja löytää sisältöä elämälleen jostain muusta.
Elämöinti Sipilän puheenvuoron ympärillä on vanhaan ansaan haksahtamista sini-vihreältä koalitiolta. Pääkaupunkiseudun ulkopuoliselle Suomelle ei ole tarjota kuin vain synkkä näivettymisen tie. Siksi Keskusta on niin vahva maakunnissa! Keskusta on halunnut historiansa aikana vahvistaa elinvoimaa koko maassa ja tämän täytyy olla ohjenuorana nytkin hallitusvastuussa. Moni keskustalainen on ymmärrettävästi huolissaan siitä, kohteleeko markkinaehtoisuuden oppi alueita tasapuolisesti. Siksi Sipilän puheenvuoro oli keskustalaisille tärkeä. Se oli lupaus siitä, että puolueen olemassaolon ydintä ei ole hylätty.
Suomalainen hyvinvointi on rakennettu hajauttamisen periaatteelle, johon toki on kuulunut myös toimintojen keskittämistä. Keskustassakin on puhuttu jo 1970-luvulla hajakeskittämisestä. Jokaisessa kunnassa ei voi olla omaa korkeakoulua, mutta korkeakoulutusta pitää olla kautta maan "keskitettynä" niin, että on kohtuulliset mahdollisuudet opiskella.
Hyvinvointivaltio oli maalaisliiton ja sosiaalidemokraattien työn tulos. Presidentti Kekkosen sekä sosiaalipoliitikko Pekka Kuusen visio tulevaisuudesta lähti ajatuksesta, että koko Suomen voimavarat tarvitaan yhteiseen käyttöön. Siksi luotiin kuntarakenne, joka tarjosi monipuolisesti hyvinvointia tukeneita palveluja, jotka taas vapauttivat suomalaiset palkkatöihin. Yrityksille oli tarjolla työvoimaa, talous kasvoi, verotulot lisääntyivät ja Suomi nousi Euroopan köyhimpien kansakuntien joukosta yhdeksi koko maailman parhaista valtioista. Ilman uskoa koko Suomeen, tätä ihmettä ei olisi koskaan tapahtunut. Parjatussa aluepolitiikassa on mitä syvimmin kyse ihmisten välisestä tasa-arvosta.
Nykyisellä postmodernilla ja globaalilla aikakaudella yhteiskunnassa jylläävät uudet visiot. Urbaanit ympäristöt kiinnostavat ihmisiä, kaupungit nähdään kasvun alustoina. Ja ovathan ne sitä, mutta politiikka tai maan kehittäminen ei ole nollasummapeliä. Meillä on olemassa erilaisia kehityskulkuja. Kun kaupungit kasvavat, samaan aikana ihmisten kiinnostus maaseutua kohtaan on lisääntynyt. Monipaikkaisuus on jo totta. Itse elän sujuvasti arkea Helsingissä, toisaalta opiskelen ja vaikutan Joensuussa ja perheeni asuu Kesälahdella ja Kiteellä. Monipaikkaisuus on osa minua, se on osa yhä useampaa meistä. Digitalisaation ja teknologian kehityksen myötä töiden tekeminen irtaantuu paikasta ja ajasta. Olen jo tehnyt sujuvasti töitä toisella paikkakunnalla sekä käynyt lääkärin vastaanotolla, vaikka välillämme oli lähes 200 kilometriä.
Vielä taloudellisesta hyödystä, jolla kaikki tunnutaan arvottavan ja perusteltavan. Kun olemme kerran rakentaneet infran koko maahan, on aikamoista yhteisten varojen tuhlaamista rakentaa se uudelleen toisaalle. Koulut, terveyskeskukset, kaupat ja kirjastot… Ne kaikki ovat jo olemassa. Väestön siirtäminen vain muutamalle kaupunkiseudulle on absurdi ajatus. Sellaista päivää ei tule, että kaikki kansalaiset siirrettäisiin kaupunkeihin. Viimekädessä keskittämisestä eivät maksa vain maaseudun väestö, vaan kaupunkien huono-osaiset, kun asuminen jatkuvasti kallistuu, palvelut rapautuvat ja jonot kasvavat. Ollaan luomassa uutta pysyvästi köyhien luokkaa. Voisi perustellusti kuvitella, että vaihtoehdolle olisi kysyntää. Siksi kysyn, miksi mikään puolue ei kunnolla haasta Keskustaa aluepolitiikassa?